remember my friend when i told you that i would never recover

Musta tuntuu, että mun on pakko kirjottaa tästäkin. Mä oon päättänyt, että mä paranen. Koska tää ei vaan voi mennä niin, että mä käyn psykalla istumassa ja vastailemassa kysymyksiin siitä mitä tykkään tehdä vapaa-ajalla, mitä sarjoja katson, kuinka monta ja minkä ikäistä lasta mun velipuolella on ja vaikka mitä muuta pointitonta. Ei siitä tuu mitään, että syön lääkkeitä jotka ei aiheuta mulla muutosta suuntaan tai toiseen. Ja vaikka mä oon aina aatellu, että paraneminen lähtee itsestään, niin silti mä en ole ottanut itteeni niskasta kiinni ja ajatellu.

 Mä ajattelen ihan helvetin negatiivisesti, koska ne ajatukset on istutettu mun päähän ala-aste aikana kiusaamalla ja myöhemmin mun se kai oli aika suurikin osasyy mun masennuksen alkamiseen. Mulle on sanottu, että kuulemma vähättelen ihmisiä, joilla ei oo masennuksen kanssa esimerkiks kiusaamistaustaa, niinku mulla. Kuulemman elän menneisyydessä ja itken vieläki sitä kiusaamista, vaikka myönsin itsellenikin vasta vähän aikaa sitten kuinka iso asia se oikeesti oli. Kun joka päivä sai kuunnella kuinka paska ihminen on ja vaikka mitä muuta paskaa, ja kun ei voinut kertoo siitä kenellekkään, koska pelkäs että se vaan pahenee. Mua hävettää edes myöntää, että mä oon ollut koulukiusattu.

 Mulla on ongelmia luottaa toisiin ihmisiin ja mä pelkään jatkuvasti, että mä petän ne, tai että ne pettää mut, niinku on tuntunu käyneen ihan liian monta kertaa. Ja kun on kuullut melkeen suoraan, että on ihan paska ystävä niin se tuntuu vielä pahentuneen. Mä en voi sille mitään, että oon jonkun mielestä huono ihminen ja vaikka mitä muuta. Mulle on sanottu, että mä oon kykenemätön keskustelemaan, ja ehkä se sit on niin jos huomaan itekkin kuinka paljon helpompi mun on vaan kirjottaa asiat jonnekkin. Musta tuntuu, että rupeen päivittää tätä blogia enemmän mun paranemisen mukaan.

 Ja mä tiedän, että tässä tulee menemään pitkään, emmä voi parissa päivässä muuttaa mun ajatustapoja. Mä oon pinttynyt siihen, että ketään ei oikeesti kiinnosta miten mun asiat on. Mut sillon aina välillä kun tuntuu et joku oikeesti kuuntelee, niin se tuntuu ihan helvetin hyvälle. Mä oon menettäny niin paljon tärkeitäki ystävii ylä-asteen aikana, että se kukaan-ei-jaksa-mua-fiilis tuntuu vielä voimakkaammalta. Mä oon vieläkin sitä mieltä, että mä oon ihan helvetin ruma. Mä en tiedä miten mä meinaan päästä yli siitä. Se auttais tosi paljon, jos kuulis olevansa kaunis esimerkiks enemmän ku kerran kuussa muualta ku facebookin profiilikuvan kommenteista. Mä en enää halua kuolla. Mä haluun, että asiat on kunnossa ja mä olen taas onnellinen.

Ja mun on pakko kiittää Janinaa, jota ilman mä en olis selvinny syksyä. Ja Jannaa (, vaikka me ei enää ollakkaan väleissä), koska ilman sitä en olis selvinny kesää.

Tää on ollu varmaan mulle vaikein postaus kirjottaa koskaan, ja on ihan liikaa asioita joita mä en osannu muotoilla tähän oikein.