Alotan kiittämällä ihmisii jotka missä kaikkial ikinä sanovatkaa mulle tukevansa mua tän paranemisen kanssa ja olevansa ylpeitä. Se oikeesti merkkaa mulle tosi paljon. Kiitos ihmiset, ootte ihania.
Mut tosissaan, oltiin tänään mutsin kanssa sen synnyinpaikalla Suomenniemellä ja kävin kuvaamassa siinä läheisellä rannalla. Vesi oli vielä osittain jäässä ja uskalsin kävellä parikin metrii, muuten oisin kuitenki tippunu jäihin ja hukkunu ja sit ei ois paranemisesta tullu enää yhtää mitään :((((((((((.
Ja mitäs muuta täs nyt niin oon kuunnellu paljon Marina and the Diamonds, venyttäny mun oikeen korvan kans takas kymmeneen milliin, kattonu BBC Sherlock, kattonu Hannibal ja fangirlannu kamalasti. Tiistaina mulla ois edessä ensimmäinen tukioppilaskouluts. Aika omg, että ees hain tukariks ja että pääsin. Mut oon tosissaan miettiny, että musta vois tulevaisuudessa joskus tulla esimerkiks nuoriso-ohjaaja ja tosta vois olla siihen hyötyä.
Kerroin mun psykalle perjantaina, että mua ei oo auttanu yhtään mitään se sielä käyminen. (Tai no, sain mä ne lääkkeet mitkä auttaa nukkumaan ja that's good) Se oli sitä mieltä, että meidän pitää vielä tutustua, että uskallan kertoa sille enemmän. Oikeesti mua vaan ärsyttää koko muija, mutten voi sanoo sitä päin naamaa, koska sit oon varmasti niiden mielest asennevammanen ja öö ehkä se sit vähän on niin. Musta tuntuu, että olis vaan helpompi olla käymättä siellä ja vaan unohtaa kaikki eikä vatvoo niitä seuraavat satan666 vuotta. Mulla on tiistaina hoitoneuvottelu, ja mietin jos uskaltaisin ottaa puheeks miten oon päättäny parantuu omin ja ystävien avuin, koska se tuntuu musta paremmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti