Kesäkuun masennuskatsaus!

Päätin omistaa postauksen sille, että mitä mulle oikeasti kuuluu. Ja mä voin vihdoin sanoa, että mulle kuuluu ihan oikeasti parempaa. Mä kerroin mun viime avautumispostauksessa siitä, kuinka meinaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja miettiä, että mitä mä teen väärin. Mä myönsin mun virheet ja päätin korjata ne.

Mä muistan kuinka mä en yrittänyt tarpeeksi. Mä ajattelin, että 'joo alan syödä lääkkeitä ja sitten yhtäkkiä pim ja mä olen kunnossa', mutta eihän se niin mennyt. Mun negatiiviset ajatukset ei saaneet muutosta yhtä negatiivisessa seurassa ja päästyäni eroon väärästä seurasta ja kasasta tumblr blogeja täynnä masennusquoteja mä aloin vihdoin tajuta, että mikään ei parane, mun näkökulma vain muuttuu. Mä oon huomannut melko suurtakin muutosta mun itsetunnossa, ja joskus peiliin katsoessani mä mietin, että ehkä mä olen joskus melkein nätti. Mun vääristynyt kuva kauniista vartalosta on muuttunut, ja mä olen melkein tyytyväinen itseeni. Mä tutustun helpommin uusiin ihmisiin, enkä enää automaattisesti ajattele, että 'voi perkele toi vihaa mua', vaikka mun on pakko myöntää, että niitäkin ajatuksia tulee melko usein.

Tässä välillä mulla oli taas yksi huonompi kausi ja vietin kahden viikon jakson osastolla, koska olin suoraan sanottuna ihan helvetin sekaisin itseni kanssa, enkä tiennyt haluanko elää vai kuolla. Joka ainoa päivä oli hirveetä taistelemista itsensä kanssa jaksamisesta ja lyhyt osastojakso teki oikeestaan ihan hyvää mulle. Sai olla tuntemattomien ihmisten seurassa, jotka ei tienneet musta ennestään yhtään mitään. Ja vaikka mua hävettääkin kertoa, että olin osastolla, niin oon silti ylpeä itsestäni, että menin sinne vapaaehtoisesti, koska muuten en olis enää tässä.

Saatan edelleen voida huonosti, mutta enää mä en halua kuolla. Mä oon huomannut kuinka oon kasvanut hirveesti ihmisenä ja mä uskon, että mä paranen.